...ja kolmikkomme tää ei enää matkaan jää..
ilmeisesti käyttämäni ulkoilureitit eivät kuulu talvikunnossapidon piiriin, joten voin kertoa että kylläpä kävi työstä tuo rattaiden työntäminen lumihangessa. Liukkaalla hiekoittamattomalla tiellä ei koiran vieressä tempominen ollut kovasti avuksi sekään. Mutta joo, kahteen päivään en ole lenkillä käynyt, enkä nyt tajua miten moinen virhe on päässyt tapahtumaan, sillä lenkin positiiviset haittavaikutukset ovat käsinkosketeltavat: punaiset posket, kuorsaava koira, pitkiä päikkäreitä vetelevä lapsi, hiljainen talo ja äipällä vatsatäynnä uunipuuroa ja pannukakkua kun on taas vihdoin saanut rauhassa syödä! Ja ihanaa että illalla pääsen salille näitä sulattelemaan.
Kyllä se vaan tekee hyvää ihmisen sielulle käydä välillä töissäkin (varsinkin jos on entinen työnarkomaani)! Eli näin äippäloman puittessa työskentelen taas sunnuntait ja pyhät ja kyllä erityisesti tylsä rutiininomainen toimistotyö on tälle äipälle hermolepoa parhaimmillaan. En malta odottaa ensi sunnuntaihin!
Mietin kovasti minkälaisia urasuunnitelmia sitä sitten lähteekään tekemään kun tästä tämä vesseli hieman kasvaa. En osaa oikein päättää ja välillä ajatukset on todella ristiriitaiset. Meniskö jonnekin töihin vai haluisko isommankin perheen vai pitäisköhän vielä vähän yrittää lisää.. Yhdessä hetkessä tuntuu että vain taivas on rajana ja toisena hetkenä musta taas ei mielestäni ole mihinkään. Edelliset hommat luovutin liian helpolla, kun väsymys kävi ylipääsemättömäksi, en vaan jaksanut enää ajatella pidemmälle. Milloin mikäkin homma kosahti, ja kun viimeksi vuokrasopimuksen allekirjoittanut täti sitten päättikin sen perua niin en vaan kertakaikkiaan jaksanut. Pillit pussiin, pakenin maalle ja aloin pahaksi äitipuoleksi. No sitäkään riemua ei kauaa kestänyt... Onneksi joskus onnettomuudet todella kääntyvät onneksi, ja niin kävi tässä. Jos ei nyt työasiat sen jälkeen ole olleet pääasiallisena mielessä niin rakkaus sitäkin enemmän. Tulee mieleen yks leffa, jossa perheenisä toteaan työnantajansa ylennysehdotukseen jotenkin tyyliin että kiitos mutta ei kiitos, että hänen tärkein tehtävä on lastensa kasvattajana, kaikki muut menestykset tuntuvat merkityksettömiltä sen rinnalla. Eli hän halusi mielummin olla lapsilleen läsnä kuin tienata paljon ja olla jatkuvasti pois.
Kukapa ei haluisin, mutta kun tässä maassa kaikki on niin kallista, että tuntuu että on pakko käydä töissä jos haluaa jotenkin pärjätä. Nii kai sitä pitäis saada tukiakin, mutta jos on pienyrittäjä niin eipä niitä tukia tunnu tippuvan mistään. Mietin vaihtoehtoa, että lähtisin äippäloman jälkeen täispäiväisesti opiskelemaan uutta ammattia. Homma jäi toistaiseksi kuitenkin siihen, että en ole oikeuttu aikuisopiskelijan päivärahaan sillä ja sillä verukkeella (oliko se että yel piti olla vähintään vuosi maksettu ennen opiskelua, ja joo oon maksanut sitä kyllä monen monta vuotta mutta nyt katkolla äippäloman takia. että silleen). Ja saadakseni tämän naurettavan summan äitiyspäivärahaa olen maksanut monta tonnia yel vakuutuksia vuodessa...että nuoria naisyrittäjiä tässä maassa on syystäkin ilmeisen vähän.
Virkistävä kuntosalikäynti meinasi sujua vähän tahmeasti. Alkumatkasta jouduttiin kääntymään kotiin, kun pojan hoitolaukku oli jäänyt (olenpa hyvä äiti). Ja kun päästiin salille, niin siellähän oli alkamassa joku naisten vuoro(mitä tasa-arvoa se sitten on että miehille ei kuitenkaan ole omia erillisiä vuoroja) joten ei sitten päästy sinne. Olin pukeutunut rähjäisimpiin verkkareiheni ja risaiseen t-paitaan. Periksi ei kuitenkaan haluttu antaa vaan lähdettiin uimahallin kuntosalille. Ja tietty samaan aikaan oli ex-poikaystävän ex-tyttöystävä (eli se lasten äiti) ja olisin toivonut että housuissani ei olisi ollut porkkanasosetta. Mutta keskustelu hänen kanssaan oli kuitenkin oikein mukavaa ja oli kiva kuulla mitä niille ihanille lapsille kuuluu. Ja tulihan sitä taas lihaksetkin kipeäksi. Että semmoinen reissu.
